Avoimestitutkien

September 23, 2010

Uudet kujeet – uudet ja / tai / vai vanhat välineet?

AVO-haketutkimuksen haastatteluaineistoista esiin on noussut useita kiinnostavia asioita. Yksi sellainen on välineiden ja toimintamallien muuttamisen liittyminen toisiinsa. Lisäksi tähän liittyen olen pohtinut sitä, täytyykö uusia välineitä käyttää vai voiko pitäytyä vanhoissa, hyviksi havaituissa? Entäpä miten on yksilökohtaisten mieltymysten ja tottumusten huomioonottamisen kanssa välinevalinnoissa? Koetan tässä hieman kartoittaa maastoa ja tuoda esiin erilaisia näkökulmia.

AVO-hanketutkimuksessa on taustalla toiminnan teorian viitekehys ja sen kautta tarkasteltuna välineiden ja toiminnan kehittyminen tapahtuvat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa (Ahonen, Engeström & Virkkunen 2000, 286-288). Eli kun toiminnassa ilmenee ongelmia, vanhoja välineitä (niin konkreettisia kuin abstraktejakin) pyritään kehittämään eteenpäin siten, että ongelmat saadaan ratkaistua. Käyttäjä saattaa esimerkiksi keksiä uusia käyttötarkoituksia vanhoille välineille, jossakin kohtaa keksitään täysin uusi väline korvaamaan vanha ei-toimiva. Kehittyneemmät välineet taas aiheuttavat painetta muuttaa itse toimintaa, koska vanha tapa tehdä asioita ei ole enää tehokas tai toimiva uuden välineen myötä. Tällainen näkemys toiminnan ja välineiden kehittymisen logiikasta vaikuttaa jotenkin järkeenkäyvältä omienkin kokemusteni pohjalta.

Vanhojen toimintamallien toimimattomuus ja hankaluus sysää yleensä välineiden kehitystyön vauhtiin. Esimerkiksi sosiaalisen median kehityskulun taustalla voidaan nähdä tilanne, jolloin vain teknisesti osaavat pystyivät julkaisemaan webissä – tämän tilanteen “ratkaisuksi” on kehitetty välineitä, joilla kuka tahansa pystyy julkaisemaan, vieläpä erittäin helposti. Nyttemmin, kun meillä on valittavissa käyttöön lukuisia sosiaalisen median välineitä, voidaan nähdä aiheutuneen painetta muuttaa omaa toimintaa, koska on huomattu, että vanhat toimintamallit eivät enää uusien välineiden kanssa olekaan toimivia tai vaikkapa auta saamaan kaikkea hyötyä irti uusista välineistä.

AVO-hankketoimijoiden kesken on pähkäilty aina välillä sitä, tulevatko välineet vai toimintatavat ensin. Välineiden käyttöönottamisesta ja kokeilusta liikkeelle lähtevä* sosiaalisen median koulutus vaikuttaa helposti ensivaikutelmaltaan kestämättömältä mallilta. Kuitenkin AVO-hanketutkimuksen pohjalta on noussut esiin hanketoimijoiden kokemuksiin perustuvat näkemykset siitä, että sosiaaliseen mediaan vasta tutustuvien on helpompi ymmärtää mistä on laajemmin kyse, kun he ensin saavat kokeilla konkreettisia välineitä. Sen jälkeen yleensä tulee automaattisestikin vahva tarve saada tietoa toimintamalleista. Sama ilmiö verkko-opetusalustan käyttöönottoon liittyen on havaittu myös Lappeenrannan teknillisen yliopiston Oppimiskeskuksen verkko-opetuksen tukihenkilötiimissä – verkko-opetusalustan käyttöönotto herätti pohtimaan omaa opetusta laajemminkin (Muukkonen 2006, 81). Toisaalta vaarana näkisin välineistä lähtevässä koulutuksessa kuitenkin sen, että huonot kokemukset välineen käytöstä voisivat johtaa siihen, että kokeilija ei ennätä edes päästä sille tasolle, että alkaisi pohtia toimintamalleja välineen käytön taustalla, koska saattaa todeta esim. hankalan välineen myötä, että ei aio panostaa koko asiaan enempää.

Mitä tulee uusiin välineisiin ja niiden käytön ja kokeilun puoltamiseen, on varmasti perää siinä, että ilman pitkäaikaista fiksoitumista tiettyyn välineeseen mieli pysyy avoimena muutoksille ja toimintaa saadaan kehitettyä myös nopeammin, kun rohkeasti kokeillaan uutta. Niin kauan kuin käytämme vanhoja välineitä, olemme myös helposti sidoksissa vanhoihin toimintatapoihin. Toisaalta näen myös vaaroja siinä, että jatkuvasti kokeillaan uutta. Esimerkiksi Peter Jarvisin mukaan ihminen tarvitsee sekä muutosta että pysyvyyttä oppimisessaan (Jarvis 1992, 198-199). En ole ihan täysillä ole itse sen takana, että vanhoja välineitä pitäisi jatkuvasti sysätä syrjään uusien tieltä, koska välineiden avulla tehdään jotakin ja tämä “jokin” pitäisi olla keskiössä ja välineiden tulisi tukea sen saavuttamista mahdollisimman tehokkaasti tai toimivasti. Eli mikäli väline toimii tarkoituksessaan hyvin, mielestäni kannattaa pitäytyä siinä niin kauan kuin se toimii. Utelias voi olla samanaikaisesti uudellekin ja kiinnittää tietoisesti huomiota toiminnan katkosten ja ongelmien tunnistamiseen merkkinä siitä, että vanha väline ei ehkä olekaan enää se toimivin mahdollinen.

Uusissakin välineissä näkyy toiminnan teorian mukaan koko se kehityskulku, mikä on johtanut ko. välineen kehittymiseen (Ahonen, Engeström & Virkkunen 2000, 286-288). Uudet välineet perustuvat vanhoille. Laitteessa, jolla tätä blogitekstiä luet, näkyy se kivi, jonka kivikauden asukas otti kouraan ja alkoi käyttää vasarana :) Koska kehitys tapahtuu pääosin hiljalleen, eivät hyppäykset vanhasta uuteen tapahdu hetkessä ja selkeästi. Toisaalta osa vanhoista työvälineistä on edelleen käytössä ja hyväksi havaittuja. Kirjoitustaito on kehitetty jo varhain, ja me yhä kirjoitamme merkeillä edelleen, merkit ovat tosin muuttuneet ja siirtyneet myös digitaaliseen muotoon. Kirjapainotaito on myös kehittynyt varhain – edelleen kirjoja luetaan ja myydään, vaikka nyttemmin onkin paljon keskustelua siitä, tuleeko sähköinen muoto korvaamaan paperikirjat. Vaikka moni lehtijulkaisija on koettanut siirtyä paperilehdestä sähköiseen, siirtymät ovat epäonnistuneet koska ihmiset haluavat lukea paperisen sanomalehden aamiaispöydässä. Tilanne voi muuttua, kun lukulaitteet kehittyvät tarpeeksi. Toisaalta vanhaa keksintöä johon edelläkin viitattiin – vasaraa – ei ole syytä heittää menemään tänäkään päivänä. Sähköisiä naulaimia on kehitetty, mutta perusvasaralle löytyy yhä käyttöä, enkä usko että ihan heti on näköpiirissä vasaran katoaminen rautakaupan hyllyltä.

On mielenkiintoista ajatella siirtymistä kirjepostista sähköpostiin. Nykyisin on todella harvinaista saada keneltäkään käsin kirjoitettua kirjettä, mutta toisaalta – kun sellainen postiluukusta kolahtaa, se on helposti yksi viikon parhaita juttuja ja ilahduttaa monta päivää. Sähköpostin käytöstä on siirrytty jo monissa yhteyksissä paljolti erilaisiin reaaliaikaisen kommunikaation mahdollistaviin välineisiin (jotka mahdollistavat samalla myös paljon muuta), joissa voidaan chattailla reaaliaikaisesti. Nopeudessaan chat ja puhelimella soitettu puhelu ovat varmasti melko lailla samalla tasolla. Kyse ei varmasti ole pelkästään siitäkään, että vanha väline olisi toimimaton ja aikansa elänyt, vaan osin kyse lienee myös siitä, että uusilla että vanhoilla välineillä on hieman erilaisia käyttöfunktioita. Perinteisellä kirjepostilla voi edelleen tehdä suuren vaikutuksen, sähköpostilla voi yhä viestiä mutta yleensä sillä viestitään jos on enemmän asiaa kerralla. Pikaviestimet ja yhteisösovellukset taas sopivat reaaliaikaiseen kommunikaatioon. Siinä miksi joku käyttää puhelinta, kun joku toinen valitsee tekstuaalisen kanavan, on varmasti sekä käytännöllisiä (mm. hinta, viestin jakaminen helposti useammalle samalla jne.) että yksilökohtaisiin mieltymyksiin liittyviä eroja.

Tällä hetkellä koetetaan kovasti puhua esim. videomateriaalien puolesta, perusteluna käytetään sitä että nuoret käyttävät paljon aikaa katselemalla videoita ja ilmaisevat asioita kuvin. Puhutaan että tekstuaalinen ilmaisu on eilispäivää. On totta, että kuvat kertovat paljon, ja nykyään usealla on vähintäänkin kännykässä kamera, millä voi napsia helposti kuvia arkipäiväisistä tilanteista. Tämä on ehdottomasti hyvä asia. Myös webistä löytyy yhä enemmän videomateriaalia. Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että opiskelussa erilaisten havainnollistavien videoiden, animaatioiden ja kuvien käyttöä olisi ehdottomasti syytä lisätä. Olen itsekin opiskelijan roolissa tätä monesti toivonut. Mutta mitä tulee niiden käytön lisäämiseen itsessään, noudattaisin hieman malttia. En näe siinä mitään vikaa, että opiskelijat laitetaan metsään ja kehotetaan napsimaan kännykkäkameralla kuvia. Mutta kuvien napsiminen ei vielä riitä, vaan opiskelijoita täytyisi myös ohjata esim. analysoimaan jälkikäteen kuvia, jotta ne eivät jää vain irrallisiksi kuviksi. Vastaava asia on havaittu myös simulaattoriopetuksessa – ei riitä, että opiskelijat opiskelevat simulaatioiden kautta, vaan he tarvitsevat myös jäsennyskehyksen opitulle (Ranta 2003).

Lisäksi esimerkiksi webistä löytyvät videot vaihtelevat kovasti tasoltaan ja opetuksellisuudeltaan. Mitä tulee opetustarkoitukseen varta vasten tehtyihin monimediaisiin esityksiin, mielestäni kannattaisi palauttaa mieleen myös multimediaoppimisen teorioita (esim. Richard E. Mayer sekä taannoin tekemäni tiivistys aiheesta) ja ymmärtää miten ihmisen havainnointi ja tiedonkäsittely toimivat. Paljon on puhuttu myös narratoidusta materiaalista ja sen tarpeellisuudesta. Varmasti on hyvä asia, että on saatavilla luentotallenteita joita voi ottaa halutessaan mukaan matkalle tai lenkille kuunneltaviksi, tai eri tavoin näkö-/lukurajoitteisia voidaan ottaa huomioon. Mutta mikäli teksti korvataan kuvalla ja äänellä, onko tilanne sen jälkeen yhtään parempi niitä kohtaan, jotka haluavat tai tarvitsevat tekstiaineistoja? Itse en halua minuuttia pidempiä videopätkiä useinkaan kiireessä katsella, koska en ennalta koskaan tiedä aineiston laadusta. Videota tai audiotallennetta käyttäessäni minun on pakko katsella tai kuunnella se loppuun, ennen kuin tiedän, mitä se sisältää ja oliko se katselemisen tai kuuntelemisen arvoinen. Sen sijaan tekstiaineistosta voin nopeasti hahmottaa keskeisen, tärkeän ja uuden, ja hyppiä haluamani kohdat nopeasti ylitse – tai olla paneutumatta nopealla päätöksellä tarkoitukseeni sopimattoman aineiston lukemiseen. Tähän liittyvä blogikirjoitus pohdiskelee osin samoja asioita.

Jotenkin minusta aina ja yhä tuntuu siltä, että kaikki pakotetaan opiskelemaan samalla tavalla yhä edelleenkin – sen mukaan, mikä milloinkin on in, tai sen mukaan, mitä tapoja opettaja itse suosii. Kun keksitään jotain uutta, se haluttaisiin kaikkien käyttöönotettavaksi. Oppijoiden erilaisuudesta on puhuttu iät ja ajat, siitä miten toinen oppii pohdiskelemalla paremmin ja toinen toimimalla, miten joku luentoja kuuntelemalla ja joku taas lukemalla tai muiden kanssa keskustelemalla. Samoin siitä, miten erilaiset aineistot ja niiden toimivuus vaihtelee tilanteesta ja opittavasta asiasta riippuen. Sama pätee paitsi oppimiseen, myös muihinkin kommunikaatiopreferensseihin. Silti tätä ei mielestäni osata ottaa tarpeeksi huomioon**. On hyvä että lasten kyseessä ollessa “pakotetaan” kokeilemaan erilaisia tapoja, jotta lapsi voisi myös muodostaa käsityksen itselleen sopivista tavoista tutustuttuaan ja kokeiltuaan erilaisia vaihtoehtoja – tämä liittyy tietysti myös reflektointitaitojen kehittymiseen. Mutta siinä vaiheessa kun kaikille on jo suhteellisen vakiintunut itselle parhaiten sopiva tapa, eikö olisi viisaampaa antaa opiskelijan melko pitkälle pitäytyä siinä?

Lopuksi: Meillä on yhä enemmän välineitä useine eri ominaisuuksineen ja yhä paremmat mahdollisuudet ottaa huomioon yksilöiden erilaiset preferenssit niiden käytön suhteen. Osaammeko oikeasti käyttää välineitä ja niiden ominaisuuksia erilaisia preferenssejä tukevasti, vai lähdemmekö heti hakemaan uutta välinettä jos täsmälleen siihen tarkoitukseen suunniteltua välinettä ei löydy, jota tarvitsisimme? Mieleen tulee hyvä esimerkki siitä, miten ystäväni käyttää matkapuhelinta luovasti. Hänellä ei ole usein aikaa näpytellä tekstareita pikkuasioista joista ei viitsi soittaakaan. Hän nauhoittaakin puhelimellaan äänitallenteen ja lähettää sen multimediaviestinä!

Alaviitteet:

* En tarkoita tällä nyt sitä, etteikö välineet edellä liikkeelle lähtevissä koulutuksissakin voisi olla johdattelua aiheeseen – toisaalta myös voidaan hillitä esiteltävien ja kokeiltavien välineiden määrää, jotta kokonaisuus ei räjähdä käsiin. Välinelähtöisyyttäkin voi olla monenlaista – puhtaasti välineiden käyttöä ilman yhteyttä käyttötarkoitukseen vs. välineen käytön opettelua esimerkkitapauksena siten, että se on liitetty myös käyttötarkoitukseen. Onko jälkimmäinen edes varsinaista välinelähtöistä koulutustakaan?

** Blogosfäärissä olen huomannut viime viikkoina vilkasta keskustelua oppimistyyleistä ja siitä onko niitä lopulta olemassakaan (kirjoittelen tästä aiheesta piakkoin enemmänkin). Ottamatta tähän asiaan kantaa sen enempää, näkisin tärkeänä, että oppijoiden reflektointitaitojen vahvistamiseen kiinnitetttäisiin yhä enemmän huomiota, jotta he voisivat tunnistaa erilaisia tilanteita ja oppisisältöjä sekä niihin sopivia tapoja opiskella ja valita itse.

Lähteet:

Ahonen H., Engeström Y. & Virkkunen J. 2000. Knowledge Management – The Second Generation: Creating Competencies Within and Between Work Communities in the Competence Laboratory. In Y. Malhotra (ed.) Knowledge Management and Virtual Organizations, 282-305. London: Idea Group Publishing.

Muukkonen, J. 2006. Verkko-opetuksen tukipalvelut Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa. Teoksessa J. Muukkonen (toim.) Oppiva Opettaja 3: Verrko-opetusta Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa. Hallinnon julkaisuja 155. Lappeenranta: Lappeenrannan teknillinen yliopisto. URL (luettu 10.9.2010) https://oa.doria.fi/bitstream/handle/10024/31003/TMP.objres.197.pdf?sequence=1

Ranta, P. 2003. Virtuaalitodellisuus opiskeluympäristönä. Loppuraportti Tietoyhteiskuntainstituutin myöntämään rahoitukseen. Tampereen teknillinen yliopisto, Digitaalisen median instituutti. URL (viitattu 5.3.2010) http://www.uta.fi/laitokset/ISI/julkaisut/Virtuaalitodellisuus_opiskeluymp_loppuraportti.pdf


Tämä materiaali on tuotettu osana AVO-hanketta, jonka rahoittajina toimivat Euroopan sosiaalirahasto ja Lapin ELY-keskus. Hanketta koordinoi Suomen eOppimiskeskus ry.

avo

Create a free website or blog at WordPress.com.