Avoimestitutkien

September 3, 2010

Kohti vertaisuutta

Yksi mielenkiintoisimmista asioista mikä on AVO-hankkeen hanketutkimuksen kautta noussut esiin on vertaisuus. AVO-hankkeen taustaideologiaan kuuluu ajatus siitä, että käyttäjät itse osallistuisivat sisällöntuotantoon, ja tavoitteena hankkeessa on saada aikaan vertaisoppimisen tuotannon verkostoja – AVOssa siis pyritään tukemaan ja edistämään vertaisverkostojen muotoutumista. Käytännön tasolla hanketoimijat esiintyvät kuitenkin pitkälti asiantuntijaroolissa ja toiminta kohdistuu tietyssä mielessä ylhäältä alas -tyylisesti noviiseihin – osin siitäkin huolimatta, että tästä asetelmasta aktiivisesti koetetaan pyristellä eroon. Keskeisin ongelma on mielestäni siinä, että asiantuntijat on vielä helppo nähdä keskenään vertaisina, mutta asiantuntija ja noviisi eivät ole lähtökohtaisesti keskenään vertaisia toisilleen. Tämä tulee hyvin esiin hanketutkimuksen kautta – tässä muutamia pohdintoja asiaan liittyen, kun koetan hahmottaa itselleni mitä vertaisuus on ja edellyttää.

Niin, mitä vertaisuus ensinnäkin on? Miksi vertaisuutta tarvitaan? Termi vertainen (peer) voidaan määritellä seuraavasti: henkilö jolla on sama (sosiaalinen) asema, arvo, ikä, laillinen asema, samanarvoiset kyvyt, taidot tai pätevyys kuin toisella henkilöllä. Termi voidaan yhdistää myös vertaisryhmä-termiin, jonka määritelmä voidaan tiivistää seuraavasti: sosiaalinen ryhmä tai ryhmä ihmisiä johon kuuluu statukseltaan tai iältään samankaltaisia ihmisiä, joilla on samanlainen kiinnostuksen kohde, ja jotka ovat tasa-arvoisia vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Kiteyttäen vertaisten voidaan nähdä haluavan tukea toisten kehittymistä esimerkiksi jakamalla omaa osaamistaan yhteiseksi hyväksi. (Vertaistuotannon laadun hallinta 2009, 9-12.) Erilaisten vertaisverkostojen lisääntyminen on usein keskusteluissa tuotu esiin myös vastuunottona toisista, kun formaalit tukirakenteet eivät riitä, toisaalta myös mataloittamaan avun jakamista. Yhteisellä ponnistuksella ja erilaisen osaamisen yhdistämisellä on nähty voitavan saavuttaa enemmän.

Noviisi on esimerkiksi TheFreeDictionaryn määritelmän mukaan uusi tai kokematon suhteessa tiettyyn tehtävään, tilanteeseen tms., aloittelija. Sen sijaan asiantuntija on samaisen tietosanakirjan mukaan henkilö, jolla on korkeantasoiset tiedot tai taidot tietyllä erityisellä asiantuntemusalueella. Näin ollen noviisi ja ekspertti ovat toisilleen ikään kuin vastakohdat. Pohdittaessa noviisiutta tai eksperttiyttä suhteessa vertaisuuteen, noviisia ja asiantuntijaa ei voida nähdä vertaisina toislleen, jos ajatellaan että ollakseen vertainen tulee toimijoilla olla samanarvoiset kyvyt, taidot tai pätevyys. Toisaalta taas voidaan ajatella, että olennaista on se, että toimijoilla on samanlainen kiinnostuksen kohde, ja että he ovat tasa-arvoisia vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Toisaalta on myös huomattava, että asiantuntijuus eri asioiden suhteen on myös levittäytynyt siten että harvoin yksi on asiantuntija kaikessa. Tästä nimenomaan on hyötyä – jos vaikkapa puhutaan vertaistuottamisesta, eri asiantuntijuusalueiden toimijat saavat usein yhdessä aikaan enemmän kuin yksin toimien. Mutta jos liikutaan tietyllä kapealla asiantuntemusalueella, jossa on ko. asian suhteen sekä asiantuntijoita että noviiseja, on syytä kuitenkin kysyä, voivatko toimijat olla täysin vertaisia toisilleen?

AVO-hanketutkimuksen kautta tulee esiin asetelma, jossa AVO-toimijat ovat pitkälti asiantuntijoita, jotka ylhäältä päin koettavat tiputtaa noviiseille uutta tietoa ja opastaa uusien toimintamallien pariin liittyen hankkeen sisältöalueisiin. Hankkeen tavoitteena tietysti myös osaltaan on tiedon tuottaminen ja levittäminen, mutta sen tapahtuminen vertaisuus-asetelmassa on suuri haaste. Tämä näkyy monessa tilanteessa (mm. AVO-hankkeen koulutuksissa) vaikka niin ei olisi tarkoitettukaan. On tilanteita, joissa kouluttajat, perustellustikin*, jakavat tietoa asioista ja silloin asetelma väkisinkin noudattelee ainakin ulkoisilta merkeiltään opettajajohtoisen katedeeriopetuksen mallia. Kuitenkaan kyse ei ole pelkästään siitä, minkälaisen tilanteen kouluttaja luo – usein myös koulutettavat odottavat tätä jo omana kouluaikanaan oppimaansa asetelmaan perustuvaa opetustilannetta. Tämähän on siis paljon AVO-hankettakin laajempi haaste – keksiä miten purkaa asetelma, joka on este vertaisuuteen perustuvalle toimintamallille. AVO-toimijioille myös mielellään tyrkätään asiantuntijaviitta – kouluttaja saatetaan esitellä koulutettaville huippuasiantuntijana, jonka jokainen sana on kuin kultahippu.

Jos lähtökohtana on alussa esittämäni kysymys siitä, voivatko tietyn alueen asiantuntija ja noviisi eivät ole keskenään vertaisia, on syytä tarkastella asiantuntijuuden ja vertaisuuden välisiä jännitteitä. Onko asiantuntijan viitasta haittaa? Jos, niin milloin? Milloin sitä tarvitaan? Voiko asiantuntijoista ja tavallisista kansalaisista tulla vertaisia? Jos, niin miten?

AVO-hankkeessa tuotettiin syksystä 2009 kevääseen 2010 wikikirjaa Viisautta wikin tekoon vertaistuotantona. Tuotantoprosessin vertaiset olivat eri tavoin wikien kanssa tekemisissä olevia tai wikeistä kiinnostuneita toimijoita eri organisaatioista. Oletus siis oli, että toimijat ovat vertaisia – ainakaan vertaisuutta ei tultu kyseenalaistaneeksi tai sen enempää pohdittuakaan prosessin aikana. Työskentelyn palautteessa** tuli esiin mm. seuraavanlainen kommentti, kun kysyttiin mitä mieltä osallistujat olivat osallistumisesta tuotantoprosessiin: “­Kaikin tavoin kiinnostavaa. Itseni yllätti oma asennoitumiseni työhön: aristelin aika lailla kirjoittaa yhdessä muiden kanssa. Koin muut paremmiksi asiantuntijoiksi kuin itse olen.” Kysyttäessä miten ryhmäläisten aikaisempi toistensa tuntemus vaikutti työskentelyyn, tuli seuraavanlainen vastaus: “Koin itseni aika ulkopuoliseksi, koska työskentelen konkreettisella alalla konkreettisessa projektissa. Ajattelin, että muut ovat sosiaalisen median vanhoja kettuja ja täysverisiä nörttejä, minä tällainen humanisti, jonka osaamisella ei taida olla siinä porukassa mitään painoarvoa.” Tämä kommentti tosin jatkui positiivisesti: “Mutta eihän se ihan niin ollut, kyllä minäkin sain tuotua näkemyksiäni mukaan. Mutta ymmärrän, että monelle voisi olla vaikea tulla uutena porukoihin mukaan.” Tämä oli yksi sellainen asia, mikä sai minut pohtimaan vertaisuutta. Olivatko kaikki wikikirjan tuottajat oikeastaan vertaisia toisilleen? Edellämainitut palautekommentit mielestäni viittaavat selkeästi siihen, että näin ei välttämättä ollut. Ryhmässä toimiminen kyllä sujui siitäkin huolimatta, ja työskentely koettiin positiivisesti, ilmeisesti mukaan uskaltauduttiin omista ennakkopeloista huolimatta. Yhteinen tuotanto saattaa silti sujua, vaikka vertaisuuskokemusta ei syntyisikään. Tässä kohtaa aloinkin pohtimaan sitä, että jos ennakkoasetelma ei ole yhteistuotantoprosessissa täysin vertaisuudelle perustuva ainakaan asiantuntemuksen jakautumisen suhteen, miten noviisiasemassa olevat rohkaistuvat mukaan?

Samoja asioita on tullut pohdittua myös AVOn kevätpuolella 2010 tehtyjen hanketutkimushaastattelujen kautta***. Niissä tuli useammassa haastattelussa esiin, tavalla tai toisella, että hanketoimijaporukassa koetaan kahtiajakoa edelläkävijöihin / huippuasiantuntijoihin versus aluetta suppeammin tai vähemmän tunteviin noviiseihin. Tämä on aiheuttanut kokemusta siitä, että kaikki eivät ole täysin tasavertaisia osallistumaan keskusteluihin tms. – sinänsä siis esteitä ei ole, mutta jokunen toimija on kokenut näin. Jotta hanketoiminnan sujuvuus voitaisiin taata, on tarpeen toteuttaa kehittämistoimenpiteitä, joiden tuloksena kaikki voisivat kokea kuuluvansa tasaVERTAISINA toimijoina hankkeeseen riippumatta siitä ovatko edelläkävijä-asiantuntijoita vai noviiseita. Haastatteluissa tuli myös esiin asioita, joiden koettiin vaikuttavan toimijaporukasta ulossulkevasti. Vaikkapa teknisluonteisen jargonin puhuminen sosiaalisen median asioista hankkeen yhteisissä keskusteluissa koettiin poissulkevana. Haastatteluissa tuli myös esiin se, että muita hanketoimijoita ei välttämättä tunnettu eikä käytössä ollut yhteistä keskustelukanavaa, jonka kautta voitaisiin keskustella myös informaalimmista asioista ja siten tutustua toisiin (hanketoimijat ovat toisistaan fyysisesti etäällä ja järjestettyjä yhteisiä tapaamisia on noin pari kertaa vuodessa). Vaikka kyseessä on verkostotoiminta eikä tarkoituksena ole ollutkaan väkisin muodostaa mitään tiivistä yhteisöä, voisi nähdä kuitenkin tietynasteisen yhteisökokemuksen (Sense of a Community) tai ehkä tässä tapauksessa “Sense of a Networkin” syntymisen tärkeäksi tässäkin hankkeessa. Sense of a Community -käsitteen avulla kuvataan yhteisöille tyypillisiä piirteitä ja yhteisöjen menestyksekkään toiminnan edellytyksiä. Yhteisökokemusta käsittelevissä tutkimuksissa on nähty luottamuksen, hyödyn kokemisen ja jäsenten tuntemuksen olevan tärkeitä toimijoita yhteenliimaavia piirteitä. (Blanchard & Markus 2002; Ellonen, Kosonen & Henttonen 2007.)

Mielenkiintoinen oli myös haastatteluissa esiin nostettu havainto siitä, että koulutustilanteiden kahvitauoilla kouluttajat saattavat puhua keskenään jargonia, kun koulutettavat istuvat vieressä toivoen ehkä keskustelua koulutuksen asoista itseä lähempänä olevalla tasolla, kenties myös tiettyä tiputtautumista noviisin tasolle ja rohkaisua eteenpäin. Tämän koettiin synnyttävän kahtiajakoa asiantuntijoihin ja noviiseihin negatiivisessa mielessä. Haastatteluissa tuli esiin myös asioita, joiden kautta noviisiudesta päästiin ikään kuin tasaveroisen toimijan tasolle – ainakin siis siinä mielessä, että enää ei koettu ahdistusta omasta osaamattomuudesta suhteessa asiantuntijoihin vaan koettiin, että itsekin kuuluu porukkaan (tähän liittyen kannattaa lukaista blogikirjoitus, jossa puhutaan sisäpiiristä ja ulkopuolisista – sekä vierailijoista). Kun löydettiin sosiaalisen median opetuskäytön parissa toimiva porukka ja sen käyttämät keskusteluvälineet ja -kanavat sekä tutustuttiin välineisiin, tilanne vapautui. Varmasti tämä vaihe on juuri se ratkaiseva, minkä jälkeen asiantuntijuutta ei enää nähdä negatiivisena ilmiönä jonka edessä koetaan omaa huonommuutta ja painetta että itse pitäisi yltää samaan kuin asiantuntija, tai jossa itse ei uskalla sanoa mitään ja osallistua keskusteluun.

Asiantuntijan tulee siis koettaa mataloittaa noviisin kynnystä päästä sisälle ryhmään ja ymmärtää minkälaiset asiat siihen vaikuttavat niin edistävästi kuin poissulkevasti. Toisaalta jotenkin tuntuu, että asiantuntijuudesta sinänsä on tullut negatiivisesti koettu asia sosiaalisen median myötä avautuneiden tasa-arvoistuneiden osallistumismahdollisuuksien myötä. Tavoitteena tulisi olla, että voitaisiin edelleen hyväksyä, että joku on asiantuntija yhdellä ja toinen toisella alueella ja asiantuntijoita edelleen tarvitaan, mutta samanaikaisesti tähdätä siihen, että toimijat, joilla on samanlainen kiinnostuksen kohde, voisivat olla tasa-arvoisia vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, riippumatta toimijoiden asiantuntijuudesta tai noviisiudesta.

Alaviitteet:

* Sivuhuomiona totean, että mielestäni joitakin asioita vaan on tehokkaampi opettaa siten, että asioista tietävä kertoo muille. Se ei kuitenkaan itsessään sulje pois mahdollisuutta vuorovaikutteiseen kommunikaatioon eikä viime kädessä pitäisi olla este sille, että vertaisuus toteutuisi – vertaisuus pitäisi vaan ottaa ennemminkin asetelmana, jossa toinen tietää enemmän jostakin ja toinen jostakin muusta ja asiantuntija-noviisi -roolien vuorottelun kautta. Mielestäni luennointi sinänsä ei liity, tai sen ei pitäisi liittyä tähän, vaan se pitäisi nähdä yhtenä menetelmänä, joka ei sisällä kannanottoa siihen että luennoitsija tietää kaikesta kaiken, tai että kuulija ei voisi olla vertainen luennoitsijalle. Kannatan itse lämpimästi sitä, että koulutustilanteessa käytettävät menetelmät ja asetelmat mietittäisiin siltä pohjalta, minkälaisten asioiden opettaminen on kyseessä. Monia taitoja on turha koettaa opettaa / opiskella luennoimalla tai lukemalla. Toisaalta on myös asioita, joiden opetuksessa nämä menetelmät ovat hyödyllisiä. Lisäksi mielestäni myös tulisi laittaa enemmän painoa opiskelijoiden henkilökohtaisiin mieltymyksiin ja tyyleihin.

** Syksyn 2010 aikana Wikit ja blogit opetuksessa -osaprojektiltamme on tulossa case-raportti wikikirjan tuottamisprosessista.

*** Tulokset ovat vasta alustavasti käsiteltyjä, pari haastattelua vielä tarkemmin analysoimatta. Tarkempia tuloksia esitellään tässä blogissa heti kun analyysit on tehty.

Lähteet:

Blanchard, A. L. & Markus, M. L. 2002. Sense of virtual community – maintaining the experience of belonging. In System Sciences, 2002. HICSS. Proceedings of the 35th Annual Hawaii International Conference on Volume, Issue, 7-10 Jan. 2002, 3566-3575.

Ellonen, H-K., Kosonen, M. & Henttonen, K. 2007. The development of a sense of virtual community. International Journal of Web Based Communities 3(1), 114-130.

Vertaistuotannon laadun hallinta. Käsikirja vertaistuotannon laadun hallintaan. 2009. Käsikirjan versio 1.0. QMPP-projekti. URL (viitattu 3.9.2010): http://www.qualityfoundation.org/peer-production/downloads/QMPP-Handbook-Finnish_ver10.pdf


Tämä materiaali on tuotettu osana AVO-hanketta, jonka rahoittajina toimivat Euroopan sosiaalirahasto ja Lapin ELY-keskus. Hanketta koordinoi Suomen eOppimiskeskus ry.

avo

3 Comments »

  1. Kuvailit muutamia aiheita, joiden vuoksi olen kovasti kaipaillut sosiaalipsykologian kiinnostumista nykynetin luomaa elämänpiiriä ja sosaalista todellisuutta kohtaan.

    Laajan verkostomaisen hankkeen kohdalla vertaisuudessa on kaksi tasoa: hanketoimijoitten keskinäinen vertaisuus ja vertaistyöskentely hankkeen järjestämissä koulutustilaisuuksissa, jolloin koulutetaan muita, kuin hanketyöntekijöitä.

    Jälkimmäisestä: Yksi kouluttaja ei ajallisesti ehdi toimia vertaisena koulutukseen osallistujien kanssa, verkossa tämä voi jo jotenkuten mahdollistua, mutta siinäkään vertaistyöskentely yhden kouluttajan ja kymmenien tai satojen koulutettavien kanssa vaatisi yhteistä projektia ja pitkää kestoa.

    Tärkeää on ilman muuta kiinnittää huomiota kieleen sekä asioitten kytkemiseen siihen kontekstiin, jossa koulutukseen osallistuvat elävät. Koulumaailmassa tämä vaatisi sitä, että kouluttaja on itse toiminut tai toimii koulumaailman sisällä. Realismi ei avaudu ulkoa katsellen (kuten vaikka se, millainen vaikutus on työn sykkeeseen yo-kirjoituksilla tai miten lukujärjestysteknisesti on mahdotonta järjestää nopeasti mielenkiintoisia kokeiluja tai miten opetussuunnitelma huomioidaan).

    Tavoiteltava vertaisuus koulutuksissa on sitä, että koulutukseen osallistujien välille syntyisi vertaisuutta. Tämän lähtökohtana opettajien kohdalla olisi, että samasta tai lähikoulusta löytyy kolellega, jonka kanssa voi toteuttaa konkreettisesti opeteltavaa toimintaa.

    Koulun perustoiminta syö virtaa ja harvoin on tilanteita, joissa työaikaa voi rauhassa käyttää vertaistyöskentelyyn. Tämä on usein hankalaa jo pelkästään oman koulun sisällä, vaikka tahtoa olisi kuinka. Kun kunnat säästävät, ryhmäkoot kasvavat, tilanne hankaloituu entisestään.

    Toinen asia, tuo hanketoimijoiden keskinäinen vertaisuus tai sekaryhmät, joissa on sekä hanketoimijoita että muita kumppaneita, on hieman erilaatuinen tilanne. On tilanteita, joissa on tärkeää hakea yhteistoiminnalle avoin yhteisen tuottamisen, luomisen ja vuorovaikutuksen tila, pyrkiä samalle tasolle, pyrkiä kuuntelemaan, kuulemaan, ilmaisemaan selkeästi.

    Sitten on erotettava tarve kehittää jotain, mitä vielä ei ole. Asiaan syväperehtyneet kykenevät loikkimaan ja luomaan oikopolkuja ja yhdistämään toimintoja uudella tavalla. Kun ulkopuolinen kuuntelee tähtä uutta luovaan keskustelua asiaan perehtyneiden (keskenään vertaisten), hän on varmasti ihan pihalla. Tämä vinhaa kiitävä luova keskustelu on myös tärkeää. Se johtaa oivalluksiin, kokeiluihin, kehittämistoimintaan.

    On tärkeää, että toiminta on avointa ja halukkailla on mahdollisuus osallistua. Mutta tärkeää on myös se, että suvaitaan kaikkiin suuntiin. On tärkeää myös ymmärtää, ettei itsen tarvitse osallistua kaikkeen eikä tarvi olla kaikkien asioitten asiantuntija vaan että asiantuntemus voi syntyä myös yhdistämällä. Omaa asiantuntemusta pitäisi kunnioittaa ja samalla kunnioittaa toisen asiantuntemusta. Kyse on itsetunnosta ja minäkuvasta ja joskus aika vaikeasta asiasta avoimessa toiminnassa. Joku ihminen arkailee ja kokee epävarmuutta, vaikka hän olisi jonkun asian suvereeni haltija. Hän vertaa itseään muihin sellaisella alueella, jolla on itse vielä noviisi. Meidän on nyt kuitenkin kyettävä ylittämään tämä henkinen este, jokainen on sekä noviisi että mestari, eri ihmiset eri alueilla, renessanssineroja on vähän, mutta verkostovertaisina tai saman verkon eri solmuina kykenemme muodostamaan joukkoälyllämme aikamoisen renessanssihahmon.

    Vertaisen lisäksi pitäisikin verkkoaikana puhua yhteistyökumppanista, joka on erilainen, ertainen.

    Comment by Anne Rongas — September 4, 2010 @ 14:43 | Reply

  2. Erinomainen kiteytys!

    Olisipa erinomaisen mielenkiintoinen tutkimuskohde tutkia sitä, miten tällaiset vertaistilanteeseen liittyvät arkuuden tunteet korreloivat henkilön muuhun käytökseen ja tuntemuksiin ryhmätilanteissa. Verkkopohjainen vertaistuotanto kun on toimintamuoto, jossa kaikki oheisviestintä on minimoitu äärimmilleen ja piiloviestien lukeminen on tästä johtuen joko vaikeaa tai mahdotonta. Se kova tutkimustuloshan olisi sellainen, jossa osoitettaisiin, että tämä ei korreloi ja löydettäisiin selittävä tekijä.

    Kuulun ilmeisesti hyvin teknologiaorientoituneiden asiantuntijoiden joukkoon ja tunnistan monet näistä vaaran paikoista. Haluaisin kuitenkin tuoda esiin yhden vertaistuotantoon liittyvän teoreettispohjaisen näkemyksen. Näen vertaisprosessin samanlaisena diskurssina kuin tieteellinen diskurssi: kiellettyjä aiheita ei ole ja kun argumentointia jatketaan tarpeeksi pitkään, perustelluin argumentti voittaa. Minä olen optimisti tässä suhteessa – uskon siihen, että tämä menetelmä todella toimii. Vertais- tai minkä tahansa tuotetun sisällön elinkaaren jatkon kohdalla se tietysti tarkoittaa, että sille on oikeus tehdä “ruumiinavaus” – etsiä virheet ja puutteet ja parantaa sitä.

    Tämän periaatteen sisäistäminen toteuttaminen käytännössä johtaa kuitenkin usein sosiaalisiin konflikteihin jos tätä lähestymiskulmaa ei jaeta tai sitä ei edes tunneta. Toisille ihmisille vertaistuotanto ja vertaiskommunikaatio näyttävät merkitsevän samaa asiaa. Tärkeää on, että jokainen saa ja uskaltaa sanoa kantansa. Monille, kuten minulle, on tärkeää sekin, että kaikkien ääni tulee todella kuulluksi. Monesti tiukka asia-argumentointi saa kuitenkin etenkin substanssikysymyksissä heikoilla olevat tuntemaan olonsa epämukavaksi. Minusta tämä on turhaa: jokaisen tulisi ymmärtää se, että puhutaan asiasta X eikä siitä miten suhtaudumme asiaan X persoonina.

    Miksi vertaiskommunikaatio olisi sitten eri luonteinen asia kuin vertaistuotanto? Yksinkertaisesti siksi, että vertaistuotannossa pitäisi pyrkiä hyvään tuotokseen. Vertaiskommunikaatio on työkalu, joka paitsi saa prosessin toimimaan (ihmiset tuntevat olonsa hyväksi). Lopputulos puolestaan ei välttämättä ole läpileikkaus kaikista mielipiteistä tai kannoista. Se ei myöskään ole aina ole myöskään yksimielinen. Näin on etenkin tapauksissa, joissa vertaisryhmän jäsenten taustat ovat hyvin erilaisia. Olen törmännyt tapauksiin, jossa tehdään ryhmätyönä mahdotonta asiaa ja tekemistä jatketaan, vaikka ryhmän sisällä on tieto asiasta, joka on täydellinen showstopper ja tekee tehtävän mahdottomaksi. Jos tällainen asia ei aukene ryhmän enemmistölle, prosessi jatkuu. Lopputulos on kuin vitsin ruotsalainen työyhteisö, joka konsensushakuisuudessaan perustaa työryhmän miettimään toimenpiteitä kun talo palaa.

    Comment by Elias Aarnio — September 6, 2010 @ 11:52 | Reply

  3. Kiitokset pohdiskelevista kommenteista, Anne ja Elias! Tässäpä jatkoa tähän keskusteluun…

    On totta, että laajassa verkostomaisessa hankkeessa on kaksi vertaisuuden tasoa – hanketoimijoiden osalta sekä kohderyhmän osalta esim. noissa hankkeen järjestämissä koulutuksissa. Itse jotenkin aloin tuota miettimään siltä kannalta, että täytyykö olla nämä kaksi tasoa – jotenkin haluaisin että juuri se taso ylitettäisiin ja näkisin sen tärkeäksi – vaikkakin hyvin haasteelliseksi :) Ja jos asiaa ajatellaan näillä kahdella tasolla, näkisin että kyseessä on kuitenkin aivan sama ilmiö molemmilla tasoilla – pohjimmiltaanhan kyseessä on vieraaseen kulttuuriin sosiaalistumisprosessi, jota ajattelin käyttää yhtenä näkökulmana, kun tätä asiaa tarkastelen jatkossa.

    Tuot Anne esiin hyvin tuota todellisuutta koulutuksissa ja kouluissa, mikä varmasti on yksi niistä suurista esteistä sille, että opettajajohtoisesta opetuksesta on niin vaikea päästä vertaisuuden tasolle siten, että kouluttaja ja koulutettavat voisivat kokea vertaisuutta. Ainakaan lyhytkestoisissa ja massakoulutuksissa, ja varmasti realistisempaa onkin tavoitella sitä, että koulutukseen osallistujien välille syntyisi vertaisuutta. Siihen liittyen mietin kuitenkin vielä yhtä asiaa, joka saattaa kaivata huomioonottamista. AVO-hankkeen hanketutkimuksessa on tullut esille se, että aitoa yhteistyötä ei synny hanketoimijoiden välille väkisin, vaan silloin kun ihmisten välillä on luontevia yhteyksiä, tai toiminnan kohteena on yhteinen, yleensä melko konkreettinenkin asia. Toisaalta AVO-hankkeen toteuttamassa koulutuksessa tuli esiin, että koulutettavien välille ei myöskään saatu ulkoisin järjestelyin luotua vertaisverkostoja. Uskoisin kuitenkin, että henkilöillä silti on – tai he muodostavat ja ovat kykeneväisiä muodostamaan itse – omia vertaisverkostoja, jotka eivät välttämättä ole täysin omaan työyhteisöön tai koulutukseen osallistumiseen sidottuja. Pointtini siis on, että uskon itse enemmän tässäkin siihen, että kannustetaan kutakin löytämään se itselle sopiva, oma verkosto – tai etsimään itse aktiivisesti tietoa ja tukea tarvitessaan. Eri ihmisillä on myös erilainen tuen tai ylipäänsä verkoston tarve.

    Elias tekee erottelun vertaistuotannon ja vertaiskommunikaation välille, mikä on hyvä huomio. Jos vertaiskommunikaatiota nimenomaan ajatellaan työkaluna, joka saa vertaistuotantoprosessin toimimaan ja ihmiset tuntemaan olonsa hyväksi, niin tuohon hyvän olon tuntemukseen olisi varmaankin tärkeä kiinnittää huomiota ja mielestäni juuri tuo tietty tuttuus tai yhteisökokemus on hyvä tavoite. Ihmisillä on kuitenkin keskenään erilainen itsetunto ja osalla taustallaan hyviä, osalla todella ikäviä kokemuksia kanssaihmisistä, jotka voivat vaikuttaa merkittävästi itseilmaisuun ja rohkeuteen tai haluun osallistua. Osallistujia on myös monenlaisia – etäältä katselijoita ja aktiivisia tuottajia. Sitten vielä tämä uudenlainen media välissä – se voi tosiaankin myös tuoda esiin – suhteessa perinteisiin kanaviin – aivan päinvastaisen osallistumisroolin tai tuoda lisärohkeutta itseilmaisuun jos ei sitä muuten ole.

    Mielestäni myös valta-aspekti liittyy kiinnostavalla tavalla myös vertaiskommunikaatioon / vertaistuotantoon, ja mikseipä liittyisi, kuten aika lailla kaikkeen muuhunkin :) Elias mainitsee tapauksista, joissa “tehdään ryhmätyönä mahdotonta asiaa ja tekemistä jatketaan, vaikka ryhmän sisällä on tieto asiasta, joka on täydellinen showstopper ja tekee tehtävän mahdottomaksi. Jos tällainen asia ei aukene ryhmän enemmistölle, prosessi jatkuu.” Luulen, että asia voi auetakin, mutta sitä ei välttämättä uskalleta sanoa – etenkään, jos ryhmän henki ei mahdollista avointa kommunikaatiota. Siksikin siihen tasa-arvoisen vuorovaikutuksen mahdollistamiseen hyvän olon takaamisen kannalta kannattaisi kiinnittää huomiota. Näin saataisiin se renessanssihahmo luotua yhdessä sekä vertaisten että ertaisten yhteisponnistuksena.

    Comment by Joanna Muukkonen — September 6, 2010 @ 23:23 | Reply


RSS feed for comments on this post. TrackBack URI

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

Create a free website or blog at WordPress.com.

%d bloggers like this: