Lisätty todellisuus, virtuaalimaailmat sekä monenlaiset muut kiinnostavat teknologiat ovat yhä enenevässä määrin löytämässä tiensä opetuskäyttöön. Tässä kirjoituksessa pohdiskelen, tekeekö viihteellisyys, hauskuus ja mukaansatempaavuus opiskelusta ja oppimisesta tehokkaampaa, ja voiko se auttaa uppoutumaan oppimistilanteeseen.
Perinteisesti opetuspelien kehittämisessä on ollut haasteellista juuri viihdyttävyyden ja opetuksellisuuden yhdistäminen – liika viihteellisyys ei edistä oppimista, liika oppimispainotteisuus taas voi tehdä pelistä tylsän (esim. Prensky 2001, 150). Viihteellisyyden pointti oppimisen tehostajana on se, että opiskelija unohtaa opiskelevansa ja eläytyy opiskelutilanteeseen, jolloin oppiminen tapahtuu ikään kuin huomaamatta sivutuotteena.
Asiaan uppoutumisen kokemuksen voi synnyttää myös toisella tapaa, jota en sanoisi niinkään viihteelliseksi. Mihaly Csikszentmihalyin flow-teorian mukaan juuri sopivalla vaikeustasolla olevan oppimistehtävän tekeminen tempaa oppijan mukaansa siten, että oppijan ajantaju katoaa ja tällöinkin oppiminen tapahtuu ikään kuin huomaamatta. Viihteellisyydessä ja flow’ssa on molemmissa varmasti samoja elementtejä, Mantovanin ja Castelnuovon (2003) mukaan juuri tunnekomponentti on näissä molemmissa olennaisen tärkeä. Heidän mukaansa tällaiset läsnäolon kokemusta synnyttävät oppimiskokemukset ovat juuri siksi tehokkaita, että tunnereaktio mahdollistaa kokemuksen muistelun jälkikäteen ja sitä kautta sen liittämisen olemassaoleviin tietorakenteisiin. Jälkikäteen tapahtuva reflektio on tärkeää, jotta opittua asiaa voidaan myöhemmin soveltaa eri ympäristössä ja tilanteessa. Simulaatio-opetuksessa on havaittu olennaiseksi jäsentää simulaattorikokemusta jälkikäteen, jotta oppiminen ei jäisi vain elämystasolle ja siten irralliseksi (Ranta 2003, 4).
Tähän asti paras kokemukseni oppimispeliin verrattavissa olevasta sovelluksesta on ollut Viope-ohjelmointiopetussovelluksen käyttö ohjelmoinnin opiskelussa. Mielestäni opiskelu Viopella on mainio esimerkki flow-tilan synnyttävästä oppimiskokemuksesta, jossa sopivan haasteelliset tehtävät pitävät kiinnostusta yllä ja auttavat oppimaan. Viihteellisyyttä Viopella opiskelussa ei juurikaan voi sanoa olevan.
Mutta mitä viihteellisyys oikeastaan on? Kielitoimiston sanakirja määrittelee viihteen kevyeksi ajanvietteeksi, viihtyminen on määritelty olonsa tuntemiseksi määrätyssä tilanteessa tai ympäristössä miellyttäväksi, mukavaksi tai kotoisaksi. Kun oppimisen yhteydessä puhutaan viihteellisyydestä, viihtymisen määritelmä osuu varmasti aika hyvin kohdalleen, ja puhuttaessa viihteellisestä oppimisesta voisi ehkä paremminkin puhua viihtymiseen tähtäävistä oppimistilanteista. Mikä sitten tekee oppimistilanteesta sellaisen, että siinä viihdytään? Varmasti vaihtelee yksilöllisestikin, mikä kenelle toimii. Omalla kohdallani olen havainnut, että oloni tulee mukavaksi, kun saan keskittyä tiukkaan asiaan ja sitä kautta unohtaa ympärilläni olevan ympäristön (paitsi tietysti niiltä osin kuin ympäristö liittyy oppimisen kohteena olevaan asiaan). Keskittymiseni taas herpaantuu ja oloni tulee epämukavaksi ylimääräisistä elementeistä, joilla asia on ikään kuin kuorrutettu tai “viihteellistetty”. Opetusteknologiaa käyttöönotettaessa on varmasti suuri houkutus kokeilla kaikenlaista lisäblingblingiä, ja esimerkiksi lisätyn todellisuuden kohdalla riski sortua tähän ansaan on varmasti erityisen suuri. Toisaalta sillä on kuitenkin väliä, millä tavoin tiukka asiaa esitetään – esimerkiksi hyvä luennoitsija tai kirja pystyy esittämään asian tarinamaisesti ja mukaansatempaavasti, tai oppimistilanteeseen voidaan nivoa toiminnallisia elementtejä siten, että ne eivät häiritse oppimista eivätkä suuntaa huomiota pois itse opeteltavasta asiasta vaan nimenomaan tukevat oppimista. Opetuksen onnistunut suunnittelu ja toteutus asian luonteeseen soveltuvalla tavalla on varmasti se, mitä opettaja voi tehdä lisätäkseen oppimistilanteessa viihtymistä.
Toisaalta, kun asiaa tarkastellaan päinvastoin, puhtaasti viihteelliset ja informaalit asiat voivat myös saada aikaan tehokasta oppimista, kuten kaikki varmasti omasta kokemuksestaan tietävät. Minua aihe on aina kiinnostanut, tein aikanaan pro gradu -tutkielmanikin kotiäitien informaalista oppimisesta. Pohdin aihetta historianopetuksen näkökulmasta viimeeksi viime joululomalla, kun katselin digiboksilta syksyllä tallentamani Downton Abbey -sarjan ensimmäisen tuotantokauden jaksot melko lailla perätysten (toinen tuotantokausi nähtiin alkutalvesta). Katsoin sarjaa aivan täydellisesti viihteellisessä tarkoituksessa, ja tuskinpa sitä on opetusohjelmaksi tehtykään ;) Mieleeni kuitenkin tuli jaksot katsottuani, kuinka valtavasti potentiaalia sillä – tai vastaavalla tavalla toteutetulla sarjalla – voisi olla myös oppimisen kannalta, siitäkin huolimatta, että sarjaa on kritisoitu joidenkin historiallisten tosiasioiden paikkansapitämättömyydestä. Sarjaan oli helppo uppoutua, ja sarjan hahmoihin eläytyminen synnytti tunnekokemuksia, jotka varmasti merkityksellistävät asioita aivan eri tavalla kuin historiankirjan lukeminen – tai pelkästään faktanäkökulmaa esiin tuovan historiallisen opetusdokumentin katsominen. Sarja onnistui nostamaan esiin yhteiskunnallisesti kiinnostavia huomioita yhden aikakauden päättymisestä ja uuden ajan alkamisesta sääty-yhteiskunnan rapautuessa. Eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien hahmojen arjen kautta tuli lähes huomaamatta esiin yhteiskunnassa tapahtuva muutos. Juonikuvio eteni juuri sopivalla tahdilla – muutos ei näyttäytynyt liian nopeana, vaan katsojakin ehti siihen mukaan, sekä ajatuksellisesti että kokemuksellisesti eri hahmojen kohtaamien tilanteiden ja erilaisten näkökantojen kautta. Jos sarjaa käytettäisiin oikeasti opetustarkoitukseen, toki sen katsomiseen olisi syytä liittää jälkikäteen tapahtuvaa reflektointia jo siksikin, että mahdolliset virheellisyydet faktoissa voitaisiin oikaista. Potentiaalia olisi myös mediakasvatuksellisesta näkökulmasta, jos sarjassa olevia virheellisyyksiä aivan tietoisesti pohdittaisiin ja etsittäisiin.
Valitettavasti aika rajoittaa aivan liian monia asioita, myös oppimista. Opiskelu tiettyyn ammattiin vaatii tiettyjen perusasioiden oppimista – tiettyjen aikarajojen puitteissa. Käytettävissä oleva aika määrittää pitkälti myös sitä, miten asioita on mahdollista opettaa tai opiskella. Jos käytettävissä olisi rajattomasti aikaa, koulussa voitaisiin katsoa Downton Abbeyn kaltaisia sarjoja osana historianopetusta ja käyttää kyseisen historiallisen aikakauden asioiden opiskeluun kymmenen tuntia muutaman sille omistetun sijasta. Käytettävissä oleva aika rajoittaa myös omaa työssä tapahtuvaa oppimistani. Itse en esimerkiksi useinkaan jaksa käyttää aikaani edes muutaman minuutin pituisen videon katsomiseen, kun en etukäteen voi arvioida, onko video oikeasti katsomisen arvoinen – tekstin voi sen sijaan nopeasti silmäillä läpi ja tehdä arvion siitä kannattaako siihen paneutua syvällisemminkin. Koetan siis optimoida käytettävissä olevaa aikaa suhteessa siihen, mitä ja miten syvällisesti minun täytyy milloinkin oppia – siitä huolimatta että valitsemani oppimistapa ei välttämättä ole aina se tehokkain.
En toki tarkoita, että viihteellisten elementtien lisääminen ja vaihtoehtoisten, ei-perinteisten opetustapojen käyttäminen aina vaatisi lisää aikaa, mutta monissa tapauksissa kyllä. Perusongelmana näenkin liian vähäisen ajan oppia. Oikeaa ja syvällistä oppimista ei voida pakottaa tiettyihin aikarajoihin. Mielestäni vaikeiden ja perustavanlaatuisten asioiden oppimiseen olisi syytä varata vaikkapa kolminkertaisesti enemmän aikaa, jos niiden oppiminen sitä vaatii. Kun perustietopohja on opiskeltu kunnolla, myöhemmin olisi kenties jopa mahdollista edetä nopeampaa tahtia perustietojen päälle rakentuvien asioiden kanssa.
Käytettävissä olevaa aikaa vähentää lisäksi turhan nippelitiedon opiskelu. Toisaalta on myös sellaista nippelitietoa, jonka opettelu jopa ulkoaopettelemalla on tarpeellista, kuten esimerkiksi kertotaulut. Jos niitä ei opetella, matematiikan opiskelu pidemmälle on aika lailla mahdotonta. Joitakin asioita on myös mielestäni osattava yleissivistyksenkin nimissä – en pidä pahana suomen kansalaiselle pahana opetella ulkoa Suomen itsenäistymisen ajankohtaa… Mikä on turhaa nippelitietoa ja mikä on tarpeellista on tietysti kytköksissä arvovalintoihin ja siihen, kenen näkökulmasta asiaa tarkastellaan. Karsinnan tekeminen on hankalaa siksikin, ettei suljeta liian varhain ovia kenenkään nenän edestä jättämällä joitakin asioita opettamatta, joiden muodostamalle perustalle hiljalleen rakentuva osaaminen vie aikaa (ks. tähän liittyen esimerkiksi Taloussanomien artikkeli tältä päivältä). Jonkinlaista karsintaa oppiaineksen suhteen kuitenkin olisi varmasti tehtävissä. Mieleeni tulee tässä kohtaa tuttavani, joka ihmetteli lukihäiriöstä kärsivän lapsensa riisuttua versiota saman aineen oppikirjasta verrattuna normaaliopetuksessa käytettävään oppikirjaan, joka pullisteli kaikenlaista yksityiskohtaista tietoa. Tuttavani kummasteli sitä, miksei kaikille voida tarjota yksinkertaistettua ja karsittua versiota oppikirjasta, jolloin tietyt perusasiat tulee opittua hyvin – edistyneemmille on aina mahdollista (ja tulisikin) tarjota lisämateriaalia. Olen saattanut viitata tähän esimerkkiin blogissani aikaisemminkin :)
Palatakseni alussa asettamiini kysymyksiin, erityisesti siihen, voivatko esimerkiksi lisätyn todellisuuden sovellukset tai vastaavat parantaa oppimista siksi, että ne ovat hauskoja ja mukaansatempaavia, huomaan päätyneeni pohtimaan asiaa melko laaja-alaisesti – välillä hieman sivuraiteillekin eksyen. Opetuksen viihteellistäminen ei ole oikotie oppimiseen – ennemminkin kannattaisi ehkä pyrkiä opiskelutilanteissa viihtymisen edistämiseen sekä asioiden opettamiseen siten, että flow-tilan syntymiselle olisi mahdollisimman otolliset olosuhteet. Muun muassa lisätyn todellisuuden sovellusten näkisin hyvinkin voivan toimia apuvälineenä tässä, jos niitä ei ympätä opetukseen opiskeltavasta asiasta irrallisena tai hyvin löysällä kytköksellä siihen linkittyvänä viihteenä. Mutta sekään ei aina riitä. Oppiminen kun ei ole aina hauskaa, opiskelu ei aina motivoi ja vaikeiden asioiden opettelu turhauttaa. Aina ei ole tarjolla tai muuten mahdollista opettaa asioita hauskimmalla mahdollisimmalla tavalla. Oppimiseen liittyviä negatiivisiakin tunteita pitäisi oppia sietämään osana oppimisprosessia. Lahjakkuustutkimuksissa on havaittu, että alansa huiput eivät ole huippuja luonnostaan, vaikka taipumukset saattavatkin hieman tasoittaa tietä. Huipuksi kehittyminen vaatii kovaa ja sinnikästä harjoittelua (ks. esim. Ericsson 2006) – joka myös vaatii aikaa ja mainittujen negatiivisten tunteiden kanssa toimeentulemista. Kovasta työstäkin voi oppia nauttimaan.
Lähteet
Ericsson, K. A. 2006. The influence of experience and deliberate practice on the development of superior expert performance. Teoksessa K. A. Ericsson, N. Charness, P. Feltovich ja R. R. Hoffman (Toim.), Cambridge handbook of expertise and expert performance (pp. 685-706). Cambridge, UK: Cambridge University Press.
Mantovani, F. & Castelnuovo, G. 2003. Sense of Presence in Virtual Training: Enhancing Skills Acquisition and Transfer of Knowledge through Learning Experience in Virtual Environments. Teoksessa G. Riva, F. Davide ja W.A. Ijsselsteijn (Toim.) Being There: Concepts, effects and measurement of user presence in synthetic environment. Ios Press: Amsterdam, Netherlands.
Prensky, M. 2001. Digital Game-Based Learning. Paragon House Edition 2007. Paragon House: St. Paul, USA.
Ranta, P. 2003. Virtuaalitodellisuus opiskeluympäristönä. Loppuraportti Tietoyhteiskuntainstituutin myöntämään rahoitukseen. Tampereen teknillinen yliopisto, Digitaalisen median instituutti. URL (viitattu 5.4.2012): http://www.uta.fi/laitokset/ISI/julkaisut/Virtuaalitodellisuus_opiskeluymp_loppuraportti.pdf
Tämä materiaali on tuotettu osana AVO2-hanketta, jonka rahoittajina toimivat Euroopan sosiaalirahasto ja Lapin ELY-keskus. Hanketta koordinoi Suomen eOppimiskeskus ry.
