Tero Toivanen kirjoittaa omassa blogissaan kokeneensa ensimmäisessä ITK:ssaan sekä huippuhetkiä ja pieniä pettymyksiä. Olin aikeissa vastata suoraan Teron blogiin kommentilla ko. kirjoitukseen, mutta koska tästä tuli niin pitkä, vastaankin omassa blogissani aihetta hieman lisää pohtien.
Olen yksi niistä tutkijoista, joka oli mukana tuossa teemaseminaarissa “Osallistavia oppimisympäristöjä verkostoitumalla ja yhteistyöllä”, jossa Tero pettyi. Pahoittelut omasta puolestani pettymyksestä. Tottahan on, että uusia ideoita ja toteutusmalleja ei esityksessä kamalasti kuultu, eli ihan emme osuneet otsikon alle. Hyviä esimerkkejä osallistavista oppimisympäristöistä on kuitenkin AKTIIVI-hankeverkostossa – niistä löytyy kirjoituksia esimerkiksi hankesivustoiltamme ja hanketoimijoiden blogeista (ks. esim. Mika Sihvosen kooste AKTIIVI-hankkeen lupaavien käytäntöjen torilta 14.1.2010). Mutta syitä olen pohtinut itsekin sille, miksi keskustelu lähti teemaseminaarissamme tiettyyn suuntaan ja teemaseminaarista muodostui sellainen kuin siitä muodostui – sekä esiintyjien puheenvuorojen että yleisön kommenttien yhteisvaikutuksella.
Itse näen hieman eri tavoin ilmiön, mitä Tero kutsuu konservatiivisuudeksi ja muutosvastaisuudeksi (ja viittaan tässä kohtaa edelleen omassa kommenttipuheenvuorossanikin esiin nostamaani ns. moraaliseen paniikkiin, josta tutkijat Bennet & Maton (2010) ovat kirjoittaneet – suosittelen erityisesti lukemaan heidän artikkelinsa Beyond the ‘digital natives’ debate: Towards a more nuanced understanding of students’ tehcnology experiences). Mielestäni kriittinen keskustelu tulee hyvin helposti tuomituksi ns. some-piireissä eikä sitä helposti sallita, ja ilahduttavaa oli huomata, että sille löytyi paikkansa myös ITK:ssa. Näkisin, että kriittistä keskustelua nousi esiin, koska sille oli tilaisuus, ja olin jopa yllättynyt, kuinka yleisöpuheenvuoroissakin nousi esiin niin paljon kriittisyyttä. Minä tulkitsen asiaa niin, että koska tähän asti on menty hypekärki edellä yhteen äärilaitaan, syntyy jostakin väkisinkin tasapainottava vastareaktio kriittisten kommenttien myötä. “Totuus” lienee jossakin välillä. Totuudella tarkoitan sitä, että asiaa (mitä tahansa, vaikkapa nyt sosiaalista mediaa) katsottaisiin vailla ennalta valittuja puolia, otettaisiin huomioon sekä hyvät että huonot puolet, jotta voitaisiin ymmärtää paremmin vaikkapa sitä, milloin ja minkälaisten asioiden opetukseen sosiaalinen media ja verkostoituneet oppimisympäristöt sopivat ja milloin ja mihin taas eivät. Harvoinpa kaikki vanha on kokonaan huonoa, vaikka nykyään tällainen ajattelutapa tuntuu vallitsevan vähän kaikessa. Uskon, että pääsisimme pidemmälle, jos uskaltaisimme aidosti yhdistää vanhan ja uuden hyvät puolet. Tällöin ei tarvittaisi eipäs-juupas -väittelyitäkään. Tosin nämä väittelytkin näen hyvinä, jos niiden tuloksena päästään johonkin, eli ylipäätään uskalletaan väitellä eikä sokeasti nähdä vain toista puolta asioissa. Siksi varmaan teemaseminaarin puheenvuorotkin vaikuttivat vain väittelyltä, koska keskustelun kohteena olevista asioista ei yleensä suostuta puhumaan lainkaan kriittisesti. Itse uskon, että eteenpäin kuitenkin mentiin.
Paikallaolleista ja kriittisiä näkökantoja esittäneistä tiedän useammankin olevan hyvin myönteinen sosiaalisen median osalta. Lasken itseni myös niihin, ketkä näkevät siinä varmasti enemmän hyvää kuin huonoa, jos näin yleisellä tasolla siitä puhutaan. Tässäkin kohtaa on todettava, että on todella hienoa, että teemaseminaarin jälkeen on mahdollista jatkaa keskustelua sen myötä esiin nousseista ajatuksista :) Sosiaalisen median hyötyjen ollessa niin selkeitä ja usean omakohtaisesti kokemia, en ainakaan itse pelkää minkään some-vastarintaliikkeen esiinnousua, joka näkisi sen vain pahana ja aiheuttaisi hallaa. Siksi toivonkin, että asioista keskusteltaisiin avoimesti, eri puolia esiin tuoden, eikä omista vastakkaisista poteroista huudellen kuuntelematta päinvastaisia mielipiteitä esiin tuovia. Todellisesta tilanteesta kentällä on itselläni kuva, että asioihin suhtaudutaan useimmiten terveen kriittisesti, vaikka se usein tulkitaan muutosvastaisuudeksi. Muutosstrategioita on erilaisia, vaihdellen rymäyttämisellä uuteen -strategiasta vähittäiseen muutokseen – molemmilla on varmasti paikkansa. Totta kai muutostilanne on lähes aina stressaava, ja se vaatii mukana olevilta venymistä ja uuden oppimista, mikä ei välttämättä ole aina mukavaa totutussa ja turvallisessa pitäytymään haluavassa ihmisessä. Itse kuitenkin kannatan maltillisempaa ja “hiljaa hyvä tulee” -strategiaa, kunhan kaikilla on aidosti halu muutokseen. Uusien toimintatapojen oppiminen vie aikaa, ja parhaiden tapojen löytäminen ei aina käy hetkessä. Siksi toivoisin keskelle muutosta myös pieniä pysähtymisen ja reflektoinnin paikkojakin.
Tällä tavoin itse koin teemaseminaarin annin – mielestäni siellä siis annettiin jalansijaa myös kriittisille näkemyksille, vaikka otsikosta ehkä sivuun mentiinkin. Kiitokset Sihvosen Mikalle seminaarin organisoinnista hankeverkostossamme!
Tämä materiaali on tuotettu osana AVO-hanketta, jonka rahoittajina toimivat Euroopan sosiaalirahasto ja Lapin ELY-keskus. Hanketta koordinoi Suomen eOppimiskeskus ry.
